”Antamisen aika on ohi.” Vai onko?

Kyllä on, mikäli on uskomineen erään suomalaismedian tekemään tutkimukseen, jonka mukaan lähes 80% kaikista vuoden aikana saamistamme lahjoista annetaan juuri joulun aikaan. Ja miksemmepä uskoisi, todeltahan tuo tuntuu.

Omalta kohdaltani voisin kuitenkin  sanoa, että vuosien karttuessa nimenomaan antamisen ilo on entisestään korostunut. Nuorempana lahjojen saaminen oli minulle mukavaa, mutta niiden hankkiminen työlästä ja rasittavaa. Nykyään antaminen tuottaa kuitenkin niin todellista iloa ja onnea, etten halua rajoittaa antamista vain jouluun tai juhlahetkiin, vaan haluan harrastaa sitä läpi vuoden. Haluan antaa omista varoistani sekä läheisilleni että yhteiskuntamme vähäosaisille. Tietenkin haluan antaa myös omalle seurakunnalleni. Siinä piileekin ilon ja onnen lisäksi myös siunaus, jonka Jumala on raamatussa meille luvannut.

Mutta näin ei ole ollut aina. Myönnän syyllistyneeni ajattelemaan joskus, että jos Jumala haluaa seurakuntaani siunata, niin miksei Hän lähettäisi taivaasta miljoonan tai pari. Että ei Hän siihen minun roposiani kaipaa. Mutta mielestäni tämä ajatus on aivan raamatun vastainen. Minkä vuoksi Jumala siis haluaa meidän pienten ihmisten antavan omista rahoistamme seurakunnan rakentamiseen, eikä vain lähetä taivaasta ”lottovoittoa” sitä varten? Jumala itse näytti tästä esimerkin antaessaan ihmiskunnan suurimman lahjan, oman poikansa, kuolemaan kaikkien ihmisten puolesta. Eikä asia ole missään nimessä niin, että nyt olisimme Hänelle jotenkin velkaa ja joutuisimme maksamaan sitä takaisin, vaan näin Jumala osoitti pyyteettömän rakkautensa kaikkia ihmisiä kohtaan. Sitä on Agape –rakkaus.

Me ihmiset emme tietysti noin suurta rakkautta pysty millään toisillemme osoittamaan, mutta on eräs tilanne, jossa pääsemme edes lähelle sitä. Kerron teille esimerkkinä tarinaan nuorekkaasta vaarista ja hänen pojanpojastaan Veetistä. Vaari rakastaa Veetiä yli kaiken. Niin paljon, että hän voisi melkein antaa vaikka henkensä pikku Veetin puolesta. Kaikki, mitä Veeti tekee, saa vaarissa aikaan iloa ja ylpeyttä. Kun Veeti leikkii Legoilla, vaari seuraa tarkasti. Leikin lomassa Veeti sattuu saamaan kaksi Lego-palikkaa yhteen, ja vaari melkein halkeaa onnesta. Hän kehuu Veetiä ja kutsuu kaikki katsomaan, mitä pikku-Veeti on sanut aikaan. Vaari olisi aivan helposti voinut rakentaa Legot Veetin puolesta, saaden aikaan paljon monimutkaisemman ja hienomman rakennelman, mutta hän halusi Veetin itsensä onnistuvan siinä niin, että hän voisi kehua ja iloita Veetin kanssa yhdessä.

Tämä ajatus avasi minun silmäni Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Hän voisi halutessaan tehdä kaiken puolestamme, mutta silloin Hän ei tarvitsisi meidän käsiämme, jalkojamme tai kukkaroamme, eikä Hän voisi iloita meidän aikaansaannoksistamme. Tuon molemminpuolisen ilon, onnen ja siunauksen olen itse palvellessani seurakuntaa kokenut. Kannustan meitä kaikkia antamaan omasta ajastamme ja varoistamme nyt vuonna 2016 ja sitä kautta meille varattuihin siunauksiin.

– Seppo Saranpää

Kirjoita kommentti