Värivaloja, savukoneita, käsien nostelua.. Aika hyvää musiikkia, mutta ehkä vähän outoa meininkiä. Jotakuinkin tuollaisen kuvan itse näin silmieni edessä, kun yritin asettua sellaisen ihmisen kenkiin, joka kuulee ja näkee ylistämistä ensimmäistä kertaa. Kuin rokkibändin keikka, mutta jotenkin erilainen. On vaikea muistaa, millaista ylistys on ensikertalaisen silmin, kun näiden vuosien aikana se on muotoutunut itselleni joksikin aivan muuksi. Olenhan aina rakastanut musiikkia. Se on ehkä myös syy, miksi lähdin musiikkitiimeihin mukaan alunperinkin. Halusin vain laulaa ja soittaa, aina kun mahdollista. Silloin ajattelin olevani esiintyjä. Mutta sitten jotain tapahtui. Silloin tuo jokseenkin kaukainen, mutta kuitenkin elämässäni keskeinen ja tärkeä Jumala alkoi herätellä sydämessäni kaipuuta johonkin suurempaan. Aloin pikkuhiljaa päivä päivältä ymmärtämään, mistä ylistyksessä oikein edes on kyse. Ei värivaloista tai savukoneista, ei hyvästä musiikista, tai mistään ulkoisesta tekijästä, vaan jostain paljon syvemmästä. Silloin aloin hiljalleen muuttua – esiintyjästä ylistäjäksi.

En väitä, että ymmärtäisin täysin mitä sunnuntaisin musiikkitiimin johtamissa ylistyshetkissä tapahtuu. Olen vasta raapaissut pintaa. Mutta tärkein, mitä olen tähän mennessä ymmärtänyt, on se että ylistys on enemmän kuin esiintymistä. Se on jotain paljon syvempää ja kauniimpaa, mitä Vanhan Takomon lavalla näemme. Ylistys on antautuneena Jumalan rakkaudessa lepäämistä. Joskus nuo laulut, joita yhdessä laulamme kädet ojennettuina Jumalan puoleen, vapauttavat vaikuttavia hetkiä täydellisen rakkauden äärellä. Joskus taas se tekee huomaamattamme hiljaista ja näkymätöntä työtä sydämemme sopukoissa. Yhteinen kiitos ja ylistys myös sitoo meitä yhteen toistemme kanssa! Uskon, että ylistys ulottuu myös pidemmälle, kuin vain sunnuntain jumalanpalveluksiin. Se ulottuu myös arkemme keskelle, töihin, kouluun, kotiin. Missä ikinä liikkummekaan. Kun tuo kaikki elämän palaset; ilot, surut, vaikeudet ja onnistumiset Jumalan käsiin, Hän kohtaa meidät rakkaudella ja tekee niistä hetkistä jotain kaunista ja kestävää. Aivan kuten noissa sunnuntain ylistyshetkissäkin. Usein juuri nuo pienet hetket, jotka arjen keskellä jaamme Jumalan kanssa, ovat kaikkein tärkeimpiä ja vaikuttavimpia.

Mitä enemmän olen tuollaisten pienten hetkien sekä ylistyksen johtamisen kautta oppinut ymmärtämään ylistystä, olen alkanut ymmärtää enemmän myös itseäni. Oma matkani esiintyjästä ylistäjäksi ei aina ole ollut helppo. Olen ollut kova vertailemaan itseäni, ulkonäköäni, luonnettani, elämäntilannettani ja erityisesti sitä, kuinka hyvä uskova olen – aina päätyen samaan pettyneeseen ja ahdistuneeseen olotilaan. Huomasin lavalla esiintymisen tarttuneen myös jokapäiväiseen elämääni. Yritin esiintyä yhä parempana uskovana sekä kauniimpana ja miellyttävämpänä ihmisenä. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut nähdä selvemmin. Kuten ei ylistyksen johtaminenkaan, ei elämänikään ole esiintymistä. Kun hellittän otteeni omasta ymmärryksestäni ja suorituksestani luottaen Jumalan täydellisen armon ja rakkauden voimaan, saan huomata kuinka ylistykseni ja elämäni puhkeavat juuri sellaiseen kukkaan, minkä Jumala on tarkoittanut ja nähnyt hyväksi! Siitä on pettynyt ja ahdistunut olotila kaukana. Sen sijaan mielen valtaa kiitollisuus ja tyytyväisyys omaan elämään, likaisuuksineen päivineen.Tämän totuuden ymmärtäminen on muuttanut minun esiintymiseni ylistykseksi, niin lavalla kuin arjessakin.

 

Anna-Loviisa Maunumaa

Kirjoita kommentti