Viime Sunnuntai Houmissa sai minussa aikaan liikehdintää, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Olen aina ollut vannoutunut nyyhkydraamojen vastustaja, jollain tapaa jopa hieman tunteeton. Elämäni on ollut actionia ja trilleriä, silloin tällöin myös aivotonta komediaa. Ei kuitenkaan missään tapauksessa draamaa tai nyyhkyromantiikkaa, ei koskaan. Kun jokin kenties mahdollinen koskettava hetki on ollut näkyvissä, olen paennut paikalta ja kieltänyt kaiken. Minua ei kosketa mikään, minua ei itketä, minä en kiinny.. Kunnes tuli viime sunnuntai. Avatakseni sinulle hieman kokonaisuutta, viime sunnuntaina Houmissa kastettiin kahdeksan henkilöä, jotka kokivat kasteen ajankohtaiseksi omalla kristityn polullaan. Ennen tilaisuutta en tiennyt mikä minua poloista odotti, kun kastehetki alkaisi. Kastettavien joukossa oli kaksi oman biologisen perhepiirini jäsentä, mutta kaikki loput olivat minulle ystäviä, joihin olin saanut tutustua seurakuntamme Houmin kautta. Ilman Houmia siis tyystin tuntemattomia kasvoja.

Kun tuo kastehetki sitten lopulta alkoi, oli jo ensimmäisten sekuntien jälkeen myöhäistä palata entiseen. Jotain sisälläni tapahtui, ja minä pillahdin vollottavaan itkuun. Tuota kesti yhä enenevissä määrin koko kastehetken loppuun saakka. En edes voinut vastustella, en edes ehtinyt miettiä miten turvonneen punaiselta kasvoni mahtoivat näyttää, en voinut sille yhtään mitään. Nyt, kun tuota surrealistisen kummallista eilistä uskallan pysähtyä miettimään, tajuan, ettei kyse edes ollut tuosta kastehetken koskettavuudesta. Kyse ei ollut illan tunnelmasta tai herkistyneestä ilmapiiristä. Kyse oli siitä, että koin jokaisen noista kastettavista henkilöistä, sekä kaikkien muiden yleisössä olevien omikseni. Koin jokaisen henkilön omaksi perheekseni, ja tuo kastehetki oli kuin valtavan perheen yhteinen juhla. Kuin satapäisen yleisön joukossa olisikin ollut seurakunnan sijasta kymmeniä äitejä, isiä, pikkusiskoja, isosiskoja ja veljiä. Hurraten, kun oman perheen jäsen, pikkusisko tai isoveli, ottaa askeleen Jumalan suunnittelemalla polulla.

Tänä päivänä elämä voi olla risaista. Aika usein jopa tuntuu, että kukaan ei välitä. Kukaan ei pidä puolia, vaan joutuu itse taistella oikeuksistaan, niin siviilielämässä kuin yhteiskunnankin tasolla. Saattaa olla jopa niin, ettei edes ole omaa biologista perhettä pitämässä yhtä, tai sitten perhe voi olla epäkannustava, alas painava. Siinä voi ihminen kokea olonsa aika pieneksi, yksinäiseksi Nemoksi suuressa valtameressä. Se, mitä viime Sunnuntaina Houmissa koin, oli omalla kohdallani käänteentekevää. Rikkinäiselle ihmiselle seurakunta voi todella olla paikka, missä voi kohdata oikean perheen. Saada uusia siskoja, veljiä tai jopa äidillistä tai isällistä tukea. Ennen kaikkea sellaista hyväksyntää, jossa seistään rinnalla tuli vastaan mitä tahansa! Auringonpaistetta tai paskaista kuravettä. Olemmehan me Houmissa jo aikojen alusta puhuneet, että haluamme seurakunnan muodostavan perheen. Ei se ole ajatuksena uusi. Vasta nyt kuitenkin tajuan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Perhe tarkoittaa sisäistä veriveljeyttä, vahvaa yhteenkuuluvuutta, toisen puolustamista, toisen hyvän tahtomista ja sen mahdollistamista. Perhe näkee hyvää omissaan. Perhe ei koskaan aliarvioi, ei lyö henkisesti eikä fyysisesti. Perhe kuuluu yhteen, perhe elää ja hengittää yhdessä. Perhe pitää huolta omistaan. Sellainen perhe ei muodostu vain kuvittelemalla, brändäämällä tai niin väittämällä, vaan se vaatii Jumalan näppejä.

Ja sellaisen perheen minä näin viime Sunnuntaina.

Tanja Niemelä

Kirjoita kommentti