Houmissa erilaisuus on rikkaus, joka muodostaa kuin kauniin mosaiikin, jossa jokaisella lasinpalalla on oma merkityksensä. Jokainen pala on ainutlaatuisen muotoinen ja tuntuinen. Silti jokaisen palan hiomatonta terävää kulmaa, säröä tai kuoppaa täydentää toinen, vieressä oleva pala. Mielestämme seurakunnan tulee olla paikka, jossa jokainen voi olla aidosti oma itsensä. Paikka missä voi rehellisesti myöntää, että kulmani voivat olla teräviä ja toisaalta kuoppiakin löytyy. Sellaisia me ihmiset olemme, epätäydellisiä. Ja juuri sellaisina me olemme täydellisen kauniita, rakastettuja Jumalan silmälasien näkövinkkelistä. Jeesus tuntee meidät, kulmineen ja kuoppineen, ja rakastaa meitä ehdoitta. Maailman historiasta olemme voineet huomata, että uskonto saattaa lyödä ihmistä tai jopa satuttaa. Jumala ei sitä kuitenkaan koskaan tee, joten emme halua mekään!

Itse saan huomata viikoittain, päivittäin ja hetkittäin olevani rikkinäinen. Oma lasini on säröillä, naarmuilla ja taitaapa siitä olla yksi kulmakin lohjennut. Olen pitkään kamppailut hengellisen huonommuuden tunteen kanssa, kokenut etten kuulu joukkoon. Olen saanut yhä uudelleen huomata, etten yksinkertaisesti mahdu uskovaisen ihmisen muottiin, jossa lämpö, laupeus ja jalomielisyys kukoistavat. Tuo huomio syö itsetuntoa, ja hulluinta on se, että aina tuntee olevansa ainut tällainen ihminen maailmassa. Jotenkin sitä kuvittelee että kaikilla muilla menee niin hyvin, ne rukoilevat ja paastoavat, auttavat köyhiä ja aina hymyilevät.
Silti jok’ikinen iltaisin salaa peiton alla pohtii että tänään meni taas vähän huonosti, huomenna suoriudun paremmin! Huomenna autan mummon kadun yli, en puhu pahaa enkä ainakaan ole katkera. Tällöin oma inhimillisyys haudataan yöunien mukana omien kotiovien sisään ja aamulla lähdetään tarmokkaana suorittamaan uutta päivää – uskovaisena.

Voin rehellisesti väittää olevani melko objektiivinen, kun kerron että Houmissa olen vapaa. Suhtaudun aina uusiin asioihin melko välinpitämättömästi, en liiemmin innostu, enkä yleensä oikein kauhistukaan. Mutustelen asioita rauhassa, otan etäisyyttä ja haen omaa paikkaani. Houmissa koen ensimmäistä kertaa voivani hengittää syvään, katsoa itseäni peilistä ja sanoa: ”minä riitän”. Olenhan aina tiennyt riittäväni Jumalalle, mutta nyt ensimmäistä kertaa koen riittäväni myös seurakunnalle. He tietävät heikkouteni, tuo rakas perheeni tietää millainen paska olen. Kyllä, yritin tosissani miettiä kuvaavampaa sanaa, mutta sitä ei sanavarastostani löytynyt. Kuinka ihanaa on olla rehellisesti oma paska itsensä, ja vieläpä sanoa se ääneen!

Halusin tuoda tämän rehellisen pohdintani juuri sinun luettavaksesi, koska haluan kertoa että myös sinä riität meille. Usko pois, kyse ei ole täydellisistä ihmisistä. Jos vielä sellaista epäilet, palaa edellisiin kappaleisiin ja lue uudelleen. Minä olen epätäydellinen, sinä olet epätäydellinen ja sellaisena tervetullut meidän perheeseen. Meidän perheessä on vain yksi täydellinen ja Se riittää. Voit rehellisesti tuoda oman lasinpalasesi lohkeamat, säröt ja kulmat päivänvaloon, se helpottaa. Sinä olet osa #meidäntarinaa, jos vain haluat antaa mahdollisuuden.

Tanja Niemelä

Kirjoita kommentti