Metsän tuoksu koskettaa nenänpäätä poiketessani päätieltä sivuun moottorikelkan raiteille. Viisi minuuttia luonnossa laskee verenpainetta, näin olen kuullut ja sen myös tunnen. Koko syksyn ajan rintakehän perälle kertyneet stressipakkaumat laskevat välittömästi miehitystään keventäen askel askeleelta hengitystäni. Nyt vasta huomaan, kuinka väsynyt olenkaan ollut taistelemaan tuon armeijan kanssa, joka arjen rutiinien ja syksyn pimeyden lisääntyessä on yhä kovemmin rummuttanut rintaani pakottaen juoksemaan.

Tuntuu, että happi ilmassa lisääntyy mitä pidemmälle metsään menen. Pieni polku vie tieni yhä syvemmälle luonnon syliin kiemurrellen mäkistä maisemaa alas. Tuuli ei käy, vaikka pakkasta onkin niin että poskia kylmää. Suuren suuria hiutaleita alkaa tanssahdella pilven reunalta alas, kuin olisivat joukko pieniä suojelusenkeleitä. Ne leikkivät ilmassa toistensa kanssa välillä pyrähdellen ja välillä hidastaen, lopulta asettuen maahan lepäämään urakkaansa. Se saa minut hymyilemään. Koko luonto henkii samaa ajatusta, johon itsekin yritän virittäytyä: joulurauhaa. Tunnen Jumalallisen läsnäolon laskeutuvan pehmeästi ympärilleni. Puiden huminassa tuntuu rakastava ääni, ikään kuin se jokaisella huokauksellaan kertoisi minulle Jumalasta. Mieleeni muistuu eräs Psalmi.

”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa,

taivaankansi kertoo hänen teoistaan.

Ei se ole puhetta, ei sanoja,

ei ääntä jonka voisi korvin kuulla.

Kuitenkin se kaikuu kaikkialla,

maanpiirin yli merten ääriin.”

Läheisessä kuusessa oksat alkavat liikehtiä villisti. Melkein säikähdän, kunnes huomaan kahden oravan juoksevan toisiaan takaa. Niillä ei näytä olevan kylmä, vaan ne pörheilevät upean harmahtavan turkkinsa alta vilkkaan näköinen pilke silmissään. Toinen niistä on hävinnyt johonkin puun taakse, mutta toinen pysähtyy oksalle katsomaan minua. Muutaman hetken katseemme kohtaavat, minun ja tuon metsän asukkaan. Olen tullut sen maille, minä mokoma kaupunkilainen. Hetkemme jää kuitenkin lyhyeksi, sillä toinen orava puun takaa innoittaa sen kilpajuoksuun kohti latvaa. Sinne ne häviävät korkeuksiin.

Hämärä alkaa hiipiä reitilleni luoden varjoja puiden taa. Parasta päättää vierailuni ja siirtyä omieni pariin juhlimaan seimeen syntynyttä Rakkautta. Kotona minua odottaa perhe, kynttilän valo ja lämmin tervan tuoksuinen sauna. Kuinka kiitollinen olenkaan, että saan kokoontua yhteen läheisteni kanssa. Aina silloin ymmärrän, mikä onkaan kaiken tarkoitus: Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kiitos Jumala sinun rakkaudestasi, minäkin rakastan sinua.

Tanja Niemelä

Kirjoita kommentti