Tässä taannoin koin maailmojani mullistavan ahaa-elämyksen. Olen työskennellyt nyt muutaman kuukauden uudessa lastensuojelun ammatillisessa perhekodissa, ja olen tavannut töiden lomassa käydä lenkittämässä perhekodin terapiakoiraa. Muutaman kuukauden olen pyöräillyt lenkeilläni samaa reittiä – pientä polkua peltojen ja metsien keskellä. Ja totta puhuakseni nuo samat maisemat ovat alkaneet kyllästyttää. Jotenkin alitajunteisesti pelkään törmääväni karhuun tai hirveen jos poikkean reitiltäni, ja tämän vuoksi olen jokaisella päivittäisellä lenkilläni pyöräillyt lähes mutkalleen ja kuopalleen saman reitin, kääntynyt aina samasta kohdasta takaisin, ja pinkonut vauhdilla perhekodille perässäni kauhistuttavat mielikuvituspedot. Tämä rutiininomainen toimenpide on alkanut käymään tylsäksi. Joka päivä sama reitti metsään ja sama reitti takaisin. Eihän siinä muuten mitään, mutta juuri tuo minun pyöräilemäni väli sisältää paljon kuoppia, renkaanmeneviä kurakoita ja lähes umpeenkasvanutta korpimetsää. Se ei ole loppujen lopuksi kovin esteettinen kokemus päivittäiseksi toimenpiteeksi.

Noin viikko sitten lenkkikokemukseni kuitenkin kääntyi päälaelleen. Tajusin pyöräillessäni, että ehkäpä musiikki auttaisi minua unohtamaan pusikoissa vaanivat karhut, ja laitoin Iphonen huutamaan täysillä Martin Solveigin ”Intoxicated”-jumputusta. Tuon lähes hypnoottisen aerobic-tunnelman tähdittämänä unohduin polkemaan hurjana eteenpäin, yhä syvemmälle ja syvemmälle korven keskelle. Kun olin päässyt kohtaan, jossa tavanomaisesti käännyn takaisin, päätin kaikessa voimieni tunnossa jatkaa vielä yhden mutkan taakse. Mutkan takaa verkkokalvoilleni revähtikin uskomaton näkymä: Polku johti kirkkaana auringonvalossa loistavaan metsän reunaan, josta aukeni maalauksellinen näkymä alkusyksyn värittämälle pellolle, pienelle tunnelmalliselle ladolle ja luokseen kutsuvalle lähes silmän kantamattomiin jatkuvalle aukeamalle. Tunnelma pelottavan märästä, kuraisesta ja pimeästä metsästä vaihtui epätodellisen nopeasti. Niin me koiran kanssa kiidimme tuota peltoa eteenpäin kuin olisimme löytäneet maailman salaisimman kolkan, Eldoradon, kultaisen kaupungin. Ja ajatella, että se oli kaikki nämä kuukaudet odottanut löytämistään vain yhden mutkan takana!

Yhtäkkiä kokemukseni surrealistisuus sai ajatukseni siirtymään hengellisiin. Ehkä sama tilanne jonka pyörälenkilläni tajusin, pätee myös hengelliseen elämääni ja omaan kutsumukseeni. Jos olenkin juuri nyt jumittunut samaan ajattelutapaan, samaan rutiiniin ja samaan oman mieleni rajaamaan alueeseen. Tylsän turvalliseen kehikkoon, josta poistuminen vaikuttaa mielessäni liian pelottavalta. Jos omat pelkoni pitävätkin minut kiinni korvessa, vaikka mutkan takana valtaamistaan odottaisi kutsumukseni Eldorado? Jumalalla nimittäin on varattuna suunnitelmallemme jotain ainutlaatuista. Ei valjua, eikä edes keskinkertaista suunnitelmaa. Jokaiselle juuri sitä, mihin meidät on tarkoitettu. Kun uskaltaa laittaa oman mielensä kyhäilemät rajoitukset, pelot ja epävarmuuden syrjään, Jumala kyllä vie eteenpäin, keskelle henkilökohtaista suunnitelmaansa. Ja mikä ihaninta, jokaiselle tuo metsän keskeltä aukeava henkeäsalpaava maisema on erilainen, mutta jokaiselle se näyttäytyy omasta mielestään maailman kauneimpana. Se on kutsumuksen tarkoitus: löytää paikka ja tila, joka on täydellinen itselle ja samalla täydellinen Jumalan tarkoitusperiin. Seurakunta, jossa kaikki ovat oikealla paikallaan kutsumuksessaan, on pysäyttämätön. Unohdetaan karhut, unohdetaan itsemme ja epävarmuutemme. Kyse ei ole koskaan ollut niistä. Jumalan kanssa kaikki on mahdollista ja paljon lähempänä kuin uskalletaan kuvitellakaan! Korkeintaan yhden mutkan takana.

Tanja Niemelä

Kirjoita kommentti